mitä jos

Mitä?!
Rätinää, rapinaa, jotain saatanallista kirskuvaa meteliä.
Uudelleen sama ‘Mitä’?!
Mulla on flunssa!
Ai flunssa! Jaaaaa! Mut sitte sun pitää levätä!
Huutoa ja möykkää, passintarkastuksessa ei kuulemma saa puhua puhelimeen.
Oon ihan että lo siento, lo siento.

Erilaista kirskunaa, samaa rätinää, uudenlaista rapinaa, erikielistä huutoa, turvatarkastuksessa ei kuulemma missään nimessä saa puhua puhelimeen.
Mitä?!
Mikä?!
Avohaava?!
Ai mahatauti?!
No mut sitte sun pitää levätä!

Ai miten paljon oot?!
Eihän kukaan laihdu mahataudista viittätoista kiloa se nyt on aivan varma!
Taas jotain juoksua ja suhinaa.

Ai mitä?
Mikä?
Maksasyöpä, joka on levinnyt mahalaukkuun, keuhkoihin ja selkärankaan. 

Yhtäkkiä ei tee mieli puhua puhelimeen missään eikä ainakaan kenenkään kanssa. Lentokenttien tuloaulat vaihtuu taajamajuniin ja linja-autoasemiin ja takseihin ja paikallisbusseihin ja siihen ikivanhaan tsygään, jonka joskus jätti taakseen samalla kun vannoi että tuolla en polje enää ikinä. Lattialla ja sohvalla huonosti nukuttuihin öihin, puhelinmaratoneihin sinnesuntänne, luentoihin aiheesta, josta ei ymmärrä mitään eikä haluaisikaan. 

Päiväunia, valveunia, houreunia, painajaisunia. Joskus ei niitäkään. Mitähän ne kaksi tornia oli? Ja sitten ne jo unohtuu kun joku akuutti asia kiilaa edelle.

Arjesta tulee syöpävortex, joka pyörittää itse itseään. Se sykkii ja paisuu ja velloo ja pitää otteessaan tiukemmin ja tiukemmin.

Kunnes se pysähtyy. Ihan kaikki pysähtyy.

Ainoa asia minkä niiltä kuukausilta muistan on lumi, joka narskuu epämukavien kenkien alla kun kävelen kappelista autolle. Kenenköhän ne kengät oli? Mistäköhän ne tuli? Missäköhän ne on nyt? Ruusuista tippuu hajamielisiä terälehtiä lumiseen maahan. Vähän kuin niiltäkin olisi voimat loppu ja ne olisi miettineet että fuck it en jaksa enää mitä välii ja sitte vaan irrottaneet itsensä siitä kukasta ja that’s it, loppu.

Ihmiset, jotka katsoo mua kauhuissaan ja säälien etäisyyden päästä. Ne kaikki miettii sitä samaa asiaa. Ne miettii sitä niin kovaa että mun pään sisällä kaikuu. Poikarukka.

Ja mun tekisi mieli huutaa ja kiljua kaikille että en minä ole mikään poikarukka! En minä hourinut enkä pelännyt enkä ollut lääketokkurassa enkä pakokauhussa enkä kivuissa. En minä sairastanut enkä kärsinyt enkä kuollut.

Äiti sairasti ja kuoli.

Sen sijaan sanon kaikille että kiitos ihanaa kun tulit Mervi olisi arvostanut. Mennään meille ja juodaan kahvit. Mummi auttaa kaikessa. Minä istun lähinnä lamaantuneena keittiössä ja mietin että mitäköhän vittua.

En muistele mitään katkeruudella enkä enää mieti että olisipa kaikki toisin. Mietin että noh, näin nyt on ja tästäkin tuli hyvä. Äiti rakasti minua koko elämänsä ehdoitta ja koko sydämellään ja se on paljon enemmän kuin monen muun laariin sataa ikinä. Tiedän että on.

Joskus mietin että mitä jos se flunssa- ja mahatautidiagnoosi olisi skipattu ja se syöpä löydetty aiemmin? Olisiko äiti saanut elää pidempään?

Itsekkäästi mietin tietysti sitäkin että mutsi olisi saattanut jopa ehkä nähdä kun minusta kasvaa ihan oikea aikuinen. Tai juhlia mukana jos joskus käy niin että menen naimisiin. Tai tavata mun koira ja seota siitä miten ihana se on.

Epäitsekkäästi taas mietin että niin, jos se syöpä olisi vain löydetty pikkuisen aikaisemmin, äidin elämähän olisi saattanut olla hieman pidempään pikkuisen mukavampaa ja armeliaampaa ja vähemmän kivuliasta.

Se olisi ihan oikeasti saattanut jopa jatkua vähän pidempään.

Jos jollakin jossakin olisi vain ollut aikaa ja resursseja paneutua siihen flunssaan pikkuisen enemmän.

XXX
Mikko