mitä jos
Mikko Rasila
valokuvaaja
Rätinää, rapinaa, jotain saatanallista kirskuvaa meteliä.
Uudelleen sama ‘Mitä’?!
Mulla on flunssa!
Ai flunssa! Jaaaaa! Mut sitte sun pitää levätä!
Huutoa ja möykkää, passintarkastuksessa ei kuulemma saa puhua puhelimeen.
Oon ihan että lo siento, lo siento.
Erilaista kirskunaa, samaa rätinää, uudenlaista rapinaa, erikielistä huutoa, turvatarkastuksessa ei kuulemma missään nimessä saa puhua puhelimeen.
Mitä?!
Mikä?!
Avohaava?!
Ai mahatauti?!
No mut sitte sun pitää levätä!
Ai miten paljon oot?!
Eihän kukaan laihdu mahataudista viittätoista kiloa se nyt on aivan varma!
Taas jotain juoksua ja suhinaa.
Ai mitä?
Mikä?
Maksasyöpä, joka on levinnyt mahalaukkuun, keuhkoihin ja selkärankaan.
Yhtäkkiä ei tee mieli puhua puhelimeen missään eikä ainakaan kenenkään kanssa. Lentokenttien tuloaulat vaihtuu taajamajuniin ja linja-autoasemiin ja takseihin ja paikallisbusseihin ja siihen ikivanhaan tsygään, jonka joskus jätti taakseen samalla kun vannoi että tuolla en polje enää ikinä. Lattialla ja sohvalla huonosti nukuttuihin öihin, puhelinmaratoneihin sinnesuntänne, luentoihin aiheesta, josta ei ymmärrä mitään eikä haluaisikaan.
Päiväunia, valveunia, houreunia, painajaisunia. Joskus ei niitäkään. Mitähän ne kaksi tornia oli? Ja sitten ne jo unohtuu kun joku akuutti asia kiilaa edelle.
Arjesta tulee syöpävortex, joka pyörittää itse itseään. Se sykkii ja paisuu ja velloo ja pitää otteessaan tiukemmin ja tiukemmin.
Kunnes se pysähtyy. Ihan kaikki pysähtyy.
Ihmiset, jotka katsoo mua kauhuissaan ja säälien etäisyyden päästä. Ne kaikki miettii sitä samaa asiaa. Ne miettii sitä niin kovaa että mun pään sisällä kaikuu. Poikarukka.
Ja mun tekisi mieli huutaa ja kiljua kaikille että en minä ole mikään poikarukka! En minä hourinut enkä pelännyt enkä ollut lääketokkurassa enkä pakokauhussa enkä kivuissa. En minä sairastanut enkä kärsinyt enkä kuollut.
Äiti sairasti ja kuoli.
Sen sijaan sanon kaikille että kiitos ihanaa kun tulit Mervi olisi arvostanut. Mennään meille ja juodaan kahvit. Mummi auttaa kaikessa. Minä istun lähinnä lamaantuneena keittiössä ja mietin että mitäköhän vittua.
Joskus mietin että mitä jos se flunssa- ja mahatautidiagnoosi olisi skipattu ja se syöpä löydetty aiemmin? Olisiko äiti saanut elää pidempään?
Itsekkäästi mietin tietysti sitäkin että mutsi olisi saattanut jopa ehkä nähdä kun minusta kasvaa ihan oikea aikuinen. Tai juhlia mukana jos joskus käy niin että menen naimisiin. Tai tavata mun koira ja seota siitä miten ihana se on.
Epäitsekkäästi taas mietin että niin, jos se syöpä olisi vain löydetty pikkuisen aikaisemmin, äidin elämähän olisi saattanut olla hieman pidempään pikkuisen mukavampaa ja armeliaampaa ja vähemmän kivuliasta.
Se olisi ihan oikeasti saattanut jopa jatkua vähän pidempään.
Jos jollakin jossakin olisi vain ollut aikaa ja resursseja paneutua siihen flunssaan pikkuisen enemmän.
XXX
Mikko

Viisi naista. Viisi elämää. Viisi syytä tukea syöpätutkimusta.
Ella
Äitinsä ja isotätinsä syövälle menettäneen, itsekin rintasyöpään sairastuneen Ellan tulevaisuuden toiveita varjostaa BRCA1-geenimutaatio.
Emmi
Emmi sairastaa harvinaista sydänpussin mesotelioomaa. Rohkean onkologin avulla hän on saanut jatkoaikaa uusista immunologisista lääkkeistä.
Anitta
Anittan kohdunrungon syöpä hoidettiin, ja hän sai ”terveen paperit”, mutta bonusvammat jäivät. Hän on nostanut esiin syöpien eriarvoisuutta myös #toosanauhan nimissä.
Kirsi-Maria
Kirsi-Marialle perheonnen tuonut munanjohdin vei hänet myös syöpätivolin vuoristorataan. Hoitoputki on käynnissä, ja voimauttavinta on läheisten tuki.
Johanna
Syöpätutkijana Johanna ymmärtää, ettei levinnyt rintasyöpä ole parannettavissa. Hoitovasteen loputtua hänelle on löydetty jo monta jarruttavaa hoitoa.
